Kalevan vaalipuheiden verkkoversiossa julkaistiin tänään (6.4) minunkin kirjoitukseni.
Merkkien määrä Kalevan kirjoitukseen oli rajattu, niinpä julkaisen tässä samasta aiheesta hieman pidemmän tekstin.
Merkkien määrä Kalevan kirjoitukseen oli rajattu, niinpä julkaisen tässä samasta aiheesta hieman pidemmän tekstin.
Maantieteilijä
Gillian Rose on kirjoittanut ja tutkinut naisten kokemasta lokeroinnista:
siitä, mihin toiset olettavat heidän kykenevän, sekä rajoituksista, jotka ovat
toisten heille asettamia. Meille vammaisille ja
pitkäaikaissairaille on oma ”lokeronsa”, johon liitetään erilaisia
stereotypioita ja usein negatiivinen arvolataus. Vammaisuuteen liitetään muun
muassa ajatus ymmärtämättömyydestä ja kyvyttömyydestä pitää huolta itsestään.
Käydessäni keskusteluja niin sosiaalisen median kautta kuin kasvotustenkin,
ovat monet liikuntavammaiset äänestäjät harmitelleet sitä, että useat ehdokkaat
puhuvat alentavasti tai ohittavat heidät kokonaan. Äänestäjiä harmittaa
myös se, että heistä ollaan kiinnostuneita vain vaalien vuoksi. Otetaan
esimerkiksi meidät vammaiset. Kuunnellessaan tyhjää sisällötöntä hattaraa,
äänestäjä ymmärtää, ettei ehdokkaalla ole oikeaa mielenkiintoa ja ymmärrystä
siitä todellisuudesta, jossa äänestäjä elää.
Kaupunginvaltuustossa,
hallituksessa ja eri lautakunnissa esteettömyyteen liittyvät kysymykset,
omaishoitajuus, vammaisten henkilökohtainen apu ja kuljetuspalvelumatkat
näkyvät numeroina budjetissa. Euro puhuu ja säästää pitää. Kun puhutaan näistä
monelle vammaiselle, pitkäaikaissairaalle ja ikääntyvälle kuntalaiselle
tärkeistä asioista, puhutaan samalla heidän mahdollisuuksista omiin valintoihin
ja hyvään elämään.
Kyse ei ole
pelkästään rahasta, kyse on myös kontrollista ja vallasta.
Kuljetuspalvelumatkojen ja avustajatuntien vähäinen määrä rajoittaa
liikuntavammaisen henkilön elämää, vaikka näiden palvelujen tarkoitus on olla
itsenäisen elämän mahdollistaja. Palvelujen ja tilojen saavutettavuus
vaikututtavat myös vammaisten elämän taloudellisiin ja sosiaalisiin
mahdollisuuksiin.
Esteet eivät ole
pelkästään fyysisiä vaan niihin liittyvät myös asenteet ja erilaiset syrjivät
käytännöt. Monesti nämä asenteet ja käytännöt ovat niin syvälle juurtuneita,
ettei niitä edes huomata. Esimerkiksi voisin mainita linja-autonkuljettajan
kommentin eräälle pyörätuolilla liikkuvalle naiselle: miksi sinä tänne bussiin
tulet, kun teillä on niitä omia takseja.
Tämä on totta, mutta 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on
vähän. Jos haluat käydä kuukauden aikana enemmän kuin yhdeksän kertaa kodin
ulkopuolella, on sinun yritettävä liikkua julkisilla kulkuneuvoilla. Esteellinen
joukkoliikenne rajaa liikuntavammaisen kaupunkia pienemmäksi, samoin huonosti
hoidetut jalkakäytävät. Kaupunkitila jakautuukin meille liikuntavammaisille
kahteen eri osaan. On ne paikat ja palvelut joihin pääsee, ja ne jotka ovat
meidän ulottumattomissa.
Lakeja ja asetuksia
muutetaan kokoajan paremmaksi, hyvä niin! Tuoreimpana suurena edistysaskeleena
voidaan pitää YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksien
ratifiointia, joka tapahtui Suomessa (vihdoin ja viimein) 10.6.2016. Valtion ja tätä kautta myös kuntien
velvollisuus on toimia vammaisten oikeuksien edistämiseksi ja syrjinnän
poistamiseksi. Pelkkä laki ei ole riittävä, meidän kaikkien on myös omaksuttava
uusi ajattelutapa ja toimittava sen edistämiseksi yhteiskunnassa.
Linja-autossa matkalla vaalikopille. Kuva viime viikolta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti