Vaalipuheita

Kalevan vaalipuheiden verkkoversiossa julkaistiin tänään (6.4) minunkin kirjoitukseni.
Merkkien määrä Kalevan kirjoitukseen oli rajattu, niinpä julkaisen tässä samasta aiheesta hieman pidemmän tekstin.

Maantieteilijä Gillian Rose on kirjoittanut ja tutkinut naisten kokemasta lokeroinnista: siitä, mihin toiset olettavat heidän kykenevän, sekä rajoituksista, jotka ovat toisten heille asettamia. Meille vammaisille ja pitkäaikaissairaille on oma ”lokeronsa”, johon liitetään erilaisia stereotypioita ja usein negatiivinen arvolataus. Vammaisuuteen liitetään muun muassa ajatus ymmärtämättömyydestä ja kyvyttömyydestä pitää huolta itsestään. 

Käydessäni keskusteluja niin sosiaalisen median kautta kuin kasvotustenkin, ovat monet liikuntavammaiset äänestäjät harmitelleet sitä, että useat ehdokkaat puhuvat alentavasti tai ohittavat heidät kokonaan. Äänestäjiä harmittaa myös se, että heistä ollaan kiinnostuneita vain vaalien vuoksi. Otetaan esimerkiksi meidät vammaiset. Kuunnellessaan tyhjää sisällötöntä hattaraa, äänestäjä ymmärtää, ettei ehdokkaalla ole oikeaa mielenkiintoa ja ymmärrystä siitä todellisuudesta, jossa äänestäjä elää.

Kaupunginvaltuustossa, hallituksessa ja eri lautakunnissa esteettömyyteen liittyvät kysymykset, omaishoitajuus, vammaisten henkilökohtainen apu ja kuljetuspalvelumatkat näkyvät numeroina budjetissa. Euro puhuu ja säästää pitää. Kun puhutaan näistä monelle vammaiselle, pitkäaikaissairaalle ja ikääntyvälle kuntalaiselle tärkeistä asioista, puhutaan samalla heidän mahdollisuuksista omiin valintoihin ja hyvään elämään.

Kyse ei ole pelkästään rahasta, kyse on myös kontrollista ja vallasta. Kuljetuspalvelumatkojen ja avustajatuntien vähäinen määrä rajoittaa liikuntavammaisen henkilön elämää, vaikka näiden palvelujen tarkoitus on olla itsenäisen elämän mahdollistaja. Palvelujen ja tilojen saavutettavuus vaikututtavat myös vammaisten elämän taloudellisiin ja sosiaalisiin mahdollisuuksiin.

Esteet eivät ole pelkästään fyysisiä vaan niihin liittyvät myös asenteet ja erilaiset syrjivät käytännöt. Monesti nämä asenteet ja käytännöt ovat niin syvälle juurtuneita, ettei niitä edes huomata. Esimerkiksi voisin mainita linja-autonkuljettajan kommentin eräälle pyörätuolilla liikkuvalle naiselle: miksi sinä tänne bussiin tulet, kun teillä on niitä omia takseja.

Tämä on totta, mutta 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on vähän. Jos haluat käydä kuukauden aikana enemmän kuin yhdeksän kertaa kodin ulkopuolella, on sinun yritettävä liikkua julkisilla kulkuneuvoilla. Esteellinen joukkoliikenne rajaa liikuntavammaisen kaupunkia pienemmäksi, samoin huonosti hoidetut jalkakäytävät. Kaupunkitila jakautuukin meille liikuntavammaisille kahteen eri osaan. On ne paikat ja palvelut joihin pääsee, ja ne jotka ovat meidän ulottumattomissa.

Lakeja ja asetuksia muutetaan kokoajan paremmaksi, hyvä niin! Tuoreimpana suurena edistysaskeleena voidaan pitää YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksien ratifiointia, joka tapahtui Suomessa (vihdoin ja viimein) 10.6.2016. Valtion ja tätä kautta myös kuntien velvollisuus on toimia vammaisten oikeuksien edistämiseksi ja syrjinnän poistamiseksi. Pelkkä laki ei ole riittävä, meidän kaikkien on myös omaksuttava uusi ajattelutapa ja toimittava sen edistämiseksi yhteiskunnassa. 

Linja-autossa matkalla vaalikopille. Kuva viime viikolta.

Tyttäreni mietteitä äidistään

Äitini Miia Hirsikangas-Haataja on 42- vuotias määrätietoinen perheenäiti ja vaimo. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. ruoanlaitto ja esteetön tanssi. 

Miia lähti mukaan kuntavaaleihin rakentaaksen esteettömämmän ja tasa-arvoisemman Oulun, jossa kaikilla ihmisillä olisi samanlaiset oikeudet ja mahdollisuudet esim. opiskeluun ja työhön. Äidin mielestä nuoria pitäisi ehkäistä syrjäytymiseltä ohjaamalla heitä jatko-opintoihin peruskoulun jälkeen. Myös esimerkiksi pitkäaikaissairaille ja vammaisille pitäisi antaa paremmat eväät opiskeluun ja työllistymiseen. 

Miia haluaa toimia äänitorvena ja tasoittaa tasa-arvoisen elämäntien niille, jotka ovat valtaväestöä heikommassa asemassa ja vaarassa syrjäytyä. Hän haluaa, että ihmiset kohtaisivat toisensa ihmisinä rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, sairauksista tai vammoista riippumatta. 

Äänestäkää minun äitiäni niin rakennamme yhdessä Oulusta kaikille tasa-arvoisen mahdollisuuksien kaupungin!

Muutama tosiasia henkilökohtaisesta avusta

Kirjoitin vastinetta Kalevan yleisön osastolle ja se julkaistiinkin 18.2.2017. Tässä alkuperäinen kirjoitus. Kalevassa se oli hieman muokattuna ja eri otsikolla.

Henkilökohtainen apu on vammaispalvelulain mukaista palvelua, joka on tarkoitettu vaikeavammaisille, jotka täyttävät palvelun myöntämiskriteerit. Heillä (meillä) on apuun subjektiivinen oikeus. Lain mukaan henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan päivittäisissä toimissa, työssä ja opiskelussa, harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (THL) määrittelee Vammaispalvelujen käsikirjassa päivittäiset toiminnat toiminnaksi, joita ihmiset elämässään tekevät joka päivä tai harvemmin, mutta kuitenkin toistuvasti tietyin aikavälein. Eli yleisesti elämässä tapahtuvia toimintoja kuten: liikkuminen, pukeutuminen, henkilökohtainen hygienia ja sen hoito, vaate- ja ruokahuolto, kodin siisteydestä huolehtiminen eli sekä asiointi esim. kaupassa, virastoissa jne. Säännöksen tarkoittamiin päivittäisiin toimiin kuuluu myös vaikeavammaisen henkilön huollossa tai hoidossa olevan lapsen päivittäisiin toimiin osallistuminen.

Laki ja erinäiset säädökset määrittävät siis henkilökohtaisen avustajan työtehtäviä. Palkan määrittelevät kunnat, eivät avustettavat henkilöt, jotka toimivat työnantajina. Vammaisuus ei myöskään itsessään anna valmiuksia toimia työnantajana. Työtehtäviä ei voi oikein verrata keskenään, sillä avustettavien tarpeet ovat erilaisia, johtuen niin vammasta, elämäntilanteesta ja avustettavan henkilön valinnoista. Toisen mielestä pikasiivous kerran kuukaudessa on ok, kun taas toinen taas haluaa pyyhkiä pölyt kerran viikossa. Vertailua on vaikea tehdä ilman omakohtaista kokemusta vammaisuudesta.

Kumpi tässä yhtälössä on suurempi ongelma työtehtävät mm. siivous vai liian pieni palkka.

Kokonaisvaltainen esteettömyys luo hyvinvointia, osallisuutta ja työtä

 

Kirjoitimme Jouni Qveflanderin kanssa seuraavan kirjoituksen Kalevan vaalikirjoituksiin. Se julkaistiin tänään.

 

Vammaiset, pitkäaikaissairaat, seniori-ikäiset, työttömät jne. lista on pitkä, eivät ole "ammatteja" jotka tulee hoitaa neljän seinän sisään tai "siivota" pois jonnekin marginaaliin. Osallistuminen ja osallisuus kuuluvat kaikille kuntalaisille, myös edellä mainituille ryhmille.

 

Asenteet, niin omat kuin muidenkin, synnyttävät osattomuutta. Heikolla itsetunnolla on vaikea olla osallisena samoin jos toiset sulkevat ulkopuolelle, syrjäyttävät. Esimerkiksi vammaiset ja pitkäaikaissairaat ovat vieläkin syrjässä yhteiskunnassa, vaikka meitä on noin 10 % väestöstä.

 
 

Esteelliset tilat ovat vammaisille ja pitkäaikaisaikaissairaille yksi osallisuuden este. Osallistuminen ei ole vielä osallisuutta, mutta sen pois sulkeminen estää osallisuudenkin. Toinen osallisuuden este vammaisilla ja pitkäaikaissairailla voi olla liikkumisen vaikeus, jos taksikyydit on käytetty ja julkinen liikenne puuttuu tai sen käyttäminen on mahdotonta, on jäätävä kotiin. Myös avustajan ja/tai tulkin puute estää osallistumasta ja sitä kautta osallisuutta.

 

 Huono taloudellinen tilanne luo osattomuutta ja syrjäyttää, jokainen vähävarainen on varmasti saanut kokea sen Vammaisista vain 25 % on osallisena työelämässä. Suurella osalla vammaisista on siis keskimääräistä heikompi tulotaso ja he joutuvat elämään pienellä eläkkeellä ja erinäisillä tuilla pystymättä nousemaan tästä tilanteesta. Myös koulutustaso on keskimääräistä alhaisempi.

 

Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden sekä vanhusten osallistumista ja osallisuutta tukevat esteetön rakentaminen joka ottaa huomioon eri vammaryhmät sekä esteetön, toimiva joukkoliikenne. Lisäksi tiedon tulee olla kaikkien helposti saavutettavissa. Näistä toimista olisi hyötyä ihan kaikille. Suomessa on noin 1,2 milj. yli 65-vuotiasta, joilla on valtava hiljaisen osaamisen voimavara Nuoria alle 16-vuotiaita meillä on 1,1 miljoonaa Minkälaisen perinnön ja asenteellisen sanoman me jätämme näille nuorille, joissa on meidän tulevaisuus.

 

Ennaltaehkäisevä työ, tuettu elämänhallinta, yksilön huomioon ottaminen, omien vahvuuksien kartoittaminen ja vahvistaminen ovat asioita joihin tulee tarttua ja joita meidän tulee kehittää tarmokkaasti nyt ja tulevaisuudessa. Meille kaikille kuntalaisille, ihmisille, tulee varmistaa yhdenvertaisen asema yhteiskunnassa tasavertaisena kansalaisena integroitua ja toimia omien vahvuuksiensa kautta.